Maurelita.com 2.0

Joskus matkustamalla vajaat puolitoista tuntia tuntuu kuin vaihtaisi planeettaa. Hullunkurista kyllä, samasta kielestä ja valuutasta huolimatta Ranskan pohjoisessa naapurissa tuntee kertaheitolla olevansa ulkomailla vaikkei passeja enää leimaillakaan. Säätila, katukuva, ihmisten puhetyyli ja olemus – korostukseen katsomatta – poikkeavat pariisilaisarjesta käsittämättömän rajusti.

Kaksikielisyys on läsnä kaikkialla eikä siitä tehdä numeroa ; kadunnimet ovat molemmilla kielillä, ihmisiä tervehditään kahdella kielellä tai odotetaan kummalla asiakas tekee aloitteen, keskustelukumppanin mukaan puhe siirtyy sujuvasti kielestä toiseen. Hienovaraisuus tuntuu luonnolliselta, aivan arkipäiväiseltä jutulta. Mutta mitä ne lehdet sitten meuhkaavat ? Onko täällä sitten joku kriisi vai ei ?

Esitettyäni projektini aamupäivän kokouksen päätteeksi pääsin kurkkaamaan mitä paikallinen virkaveli tekee, ja sorvattuamme muutamaa tietokantaa lounastimme työpaikan kanttiinissa. Oiva tilaisuus udella mitä kolmikielinen mies ajatteli maan asioista, ja tuli vahvistettua epäilys lehdistön paisuttamista kriisiuutisista ja separatistivouhkoamisesta. Tilanne ei kuulemma ole läheskään niin kärjistynyt kuin muutama vuosi sitten, mutta ehkä kansainvälinen media ei silloin uutisoinnut asiasta yhtä jyrkästi. Paikallinen uutislähteeni ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan huolestuneelta ja kuittasi kyselyni melkein olankohautuksella.

Tiiristellessäni taksin ikkunasta ohivilisevien kauniitten tiilirakennusten julkisivuja ajattelin Piilistä ja toista kaupungissa asuvaa tuttua ; ehkä heiltä saisi lisävalaistusta asiaan ? Pompin oitis kyselemään irtoaisiko kommentteja tai peräti postauksia syventämään pintaa hipaisevaa mietiskelyäni. Kaksikielisyys on joskus aikamoinen kompastuskivi pelkästään perheen tasolla, saati sitten koko maan…

Le Soir -iltalehti otsikoikin etusivullaan eduskunnan lomaltapaluusta (perinteisesti lokakuun toinen tiistai), kauhistelee enemmistön ja vähemmistön puuttumista sekä ylipäätään maan katastrofista sisäistä tilaa. Sisäsivuilla jatketaan aiheesta Sininen appelsiini ei pääse yhteisymmärrykseen maahanmuuttopoliitiikasta ; maan sarjakuvareferenssi on ilmiselvä, tässä viitataan Tinttiin mutta wikipedia paljasti myös Paul Eluardin surrealistisen sitaatin "maa on sininen kuin appelsiini" (ks wiki Oranges bleues), ja se tarkoittaakin hallituskoalitioa eikä koko maata kuten aluksi luulin. Miten avuton sitä onkaan kun ei pääse heti varmistamaan luulojaan wikistä ! Maassa asuvan on helppo nopeasti päätellä tietyt sanonnat (expression consacrée) kuten kuusikulmio (héxagone) Ranskasta puhuttaessa, mutta ensikertaa belgialaista sanomalehteä lukiessa tulee sivistymätön olo : kuin puuttuisi avain salaiseen koodiin, vaikka taitaakin kielen.

                        *   *   *

Parfois il suffit de moins d’une heure et demie pour se sentir sur une autre planète. Curieusement, malgré la monnaie et la langue commune (enfin, partiellement – j’y reviens !), il existe entre la France et son voisin du nord un décalage plus important que l’on ne l’imagine. Météo, paysages citadins et surtout le comportement de ses habitants.

Le bilinguisme est omniprésent et ne semble pas poser le moindre problème ; les noms de rues en deux langues rappellent les villes à minorité suédophone de Finlande, le discours est adapté à la langue de l’interlocuteur avec une fluidité imbattable et on attend que le client se prononce dans une des deux langues pour embrayer la conversation. Tout cela avec un naturel épatant, au point de se demander si le bruit médiatique à ce sujet n’est pas un pur produit de l’imagination des journalistes assoiffés de schismes ? Où est le malaise dont on nous parle ?!

Après avoir fini le travail pour lequel j’étais venue, j’eus l’occasion de voir un confrère pour parler de quelques projets et lors d’un déjeuner fort convivial je pus l’interroger à ce sujet. Selon cet homme parfaitement bilingue (pardon, trilingue avec l’anglais !), la situation était bien plus grave il y a quelques années bien que moins médiatisée. Pour lui, la crise prenait une proportion exagérée dans la presse.

En observant à travers la fenêtre de mon taxi les immeubles en brique pittoresques qui défilaient, je pensais à deux bloggeurs que je connais sur place et me promis de les interroger à ce sujet, en espérant décrocher des débuts de réponses dans mes commentaires, voire des posts dans leurs blogs !

Pour couronner le tout, dans le Thalys de retour je pus constater qu’il est fort instructif de lire le journal d’un autre pays, et quelles lacunes on peut avoir dans ses références littéraires si l’on n’habite pas le pays. Notamment, l’Orange-bleue me projeta immédiatement dans l’univers d’Hergé… alors qu’il s’agit d’une coalition gouvernementale. Preuve de surréalisme belge au quotidien. J’adore.