Eilinen pyöräilyretkemme Pariisissa vahvisti edellisen vali-vali -postauksen epäilykseni : olemme todistetusti maanvaiva liikenteessä, etenkin julkisen liikenteen silmissä. Me hiki hatussa planeettaa polkemalla pelastavat toopet saimme satikutia bussikuskilta suuressa kehätielle johtavassa risteyksessä. Emme halunneet kääntyä kehätielle (et quoi encore ?!), mutta yhteinen bussi- ja pyöräilykaista näytti kuuluvan yksinoikeudella bussille joka huristi ohitsemme OIKEALTA, raivokkaasti tööttäillen…
Don Maurelito kiivastui henkikultamme vaarantamasta tempauksesta sen verran, että heti seuraavissa valoissa huristimme bussista ohi (sieltä sateli ärräpäitä ja puitiin nyrkkiä) ja pligaa-jengin pomo nautti täysin siemauksin polkiessaan kiireettömästi keskellä yksikaistaista ja yksisuuntaista katua, jumittaen bussin meidän vauhtiimme. Minä lainkuuliainen mammari (EDIT = jänishousu) ajoin hieman sivumpana melko huolestuneena, muttei linjuri onneksi uskaltanut yrittää ohi.
Huokasin helpottuneena kun reittimme erosivat, ja mies riemuitsi että saatiinpa näytettyä kenelle tie kuuluu. Yhteiset bussi- ja fillarikaistat ovat mielestäni aina olleet huono idea, ja seuraava pahaa-aavistamaton pyöräilijä joka osuu kaunaisen kuskin eteen saa varmaankin tuta sen turvaviiriinsä asti… *pahoitteluni asiasta ! *
Muuten retki sujui hienosti, ja ikuistin hulppean metron sisäänkäynnin jättihelmineen Le Louvren nurkilla ; lisää mobiili-blogissani.
* * *
Notre balade d’hier à Paris confirma mes soupçons sur l’impossibilité d’une cohabitation bus-vélos sur les mêmes voies. Décidemment, on a beau pédaler comme des doux-dingues pour sauver la planète, les gros bus qui polluent n’ont aucune estime pour nous ; pire encore !
A une porte de Paris – endroit que j’appréhende même en voiture – nous ne voulions pas prendre le périph’ pour des raisons fort compréhensibles, mais le bus derrière nous désapprouva celà et nous doubla PAR LA DROITE sur notre voie qui allait tout droit, en klaxonnant furieusement.
Don Maurelito s’emporta du fait que l’on puisse mettre en danger sa tribu de telle manière, et dès le prochain feu nous profitâmes des bouchons pour doubler le bus d’où se déversaient des paroles peu poétiques par la fenêtre ouverte, à notre vue.
A part cette guerre des nerfs sur le chemin de retour, la balade fut sympa et j’ai pu immortaliser une bouche du métro splendide à côté du Louvre ; lire plus sur mon mo-blog.
Maurelita.com 2.0 