Maurelita.com 2.0

Olipa kerran innokas pikkukoululainen, joka halusi oppia lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan kuten isot. Kuusivuotias alkoi koulutiensä riemuiten, kantoi kotiin vihkoja toistensa jälkeen, kotitehtäviä, läksyjä, ulkolukua, väritystehtäviä, kuvitusta, tavutusta, valokuvamuistiharjoituksia…

Aluksi innostus oli rautaista, ahkeroitiin koulun jälkeen, hyviä numeroita ropisi ja käytös oli jopa kiitettävä kymmenen – siitäkin tulee numero joka perjantai (EDIT : opettajan omasta aloitteesta, tämä on täysin opettajakohtaista). Lapsen oppimisen iloa oli upeata seurata, vanhemmat olivat kovin ylpeitä ja pikkuvelikin opetteli siinä siivellä loruja.

Mutta kahden viikon kuluttua älyllinen väsymys alkoi painaa, haukotutti ja keskityskyky petti, poika ei jaksanut tehdä kokonaista tuntia läksyjä yli kuuden tunnin koulupäivän jälkeen. Tänään ei sujunutkaan ulkoa opittu loru ja kotiin kannettiin onnettomana ensimmäinen kutonen. Lorussa rallatetaan ironisesti miten toistetaan aakkoset ilman kenenkään apua.

Nyt ymmärrän miksi Ranskan koululaitos epäonnistuu tehtävässään. Pikkuisilta otetaan luulot heti pois, ja vaikka läksyjä ei teoriassa suositella, niitä on lähes tunti joka päivä – ja opettaja on jo etukäteen uhkaillut että jos joku valittaa liioista läksyistä, menee yksi piste pois.

Yritin olla avomielinen ja positiivinen kaikista epäluuloistani huolimatta, mutten enää voi olla hiljaa. Suurena pulmana on vain miten olla kuristamatta opettajaa kuun lopussa häämöttävän vanhempainillan kruunaukseksi.

   *   *   *

Il était une fois un écolier enthousiaste qui commença le CP avec joie, pressé d’apprendre à lire, à écrire et à compter comme les grands.

Il rapporta à la maison des cahiers remplis de comptines à réciter, des coloriages, des chiffres, des sons, des mots à "photographier" dans sa mémoire, des histoires à illustrer… Avec un entrain sans faille il remplit ses cahiers, les parents observant avec fierté sa joie d’apprendre et le petit frère profitant de quelques bribes au passage.

Mais au bout de quelques semaines, la fatigue intellectuelle pris le dessus, la concentration baissa et le petit écolier avait du mal à faire presqu’une heure de devoirs après une journée déjà bien longue. Aujourd’hui, il ne sut pas son récit par coeur et rapporta un 6/10 à la maison, malheureux comme tout. Comble de l’ironie, dans la comptine il est question de réciter son alphabet sans l’aide de quiconque.

Je m’efforce de me modérer et de ne pas comparer le système éducatif français à ce que j’ai pu connaître en Finlande il y a déjà un certain temps, mais là on a atteint la limite. Que l’on dégoute un enfant dès le début avec autant de devoirs – et que par dessus le marché on menace de retirer un point à quiconque qui oserait insinuer qu’il y a trop de devoirs, je bondis.

Maintenant, mon plus grand défi reste de demeurer calme et posée face à l’institutrice lors de la réunion de parents à la fin du mois, tout en réussissant à faire passer un message clair.