Maurelita.com 2.0

Viime viikolla alkoi tiskipöytämme kaapissa tapahtua outoja. Ensin jauhopaketti oli hieman repeytynyt kulmasta, ja manasin käsitelleeni sitä kaltoin kauppamatkalla. Hieman myöhemmin siinä oli selvä reikä, ja paketti päätyi oitis roskikseen ja kaappi siivottiin perinpohjaisesti.

Seuraavana aamuna oli vuorossa konetiskiainepakkaus, ja epäilin hiirulaisemme masentuneen. Onneksi aineet olivat tiukasti muovissa, jyrsijän ulottumattomissa. Mies vaati radikaalia ratkaisua lemmikin suhteen, ja viikonloppuna menimme rautakauppaan tutkailemaan mahdollisia strategioita.

Vastustin jyrkästi sekä rotanmyrkkyä (pojat voisivat syödä sitä, ja mihin se ressu menisi kuolemaan ?) että hiirenloukkua (iik), mutta miehen mielestä jotain piti tehdä. Onneksi kaupan hyllystä löytyi pitkulainen häkkiä muistuttava ansa, jonne viritetään juustonpala metallisen tikun päähän johon koskettaessa ovi laukeaa kiinni.

Mies tosin epäili toimiiko moinen ja minustakin tuntui kuin olisimme olleet Kelju K. Kojootteja tai ainakin Tom&Jerry -piirretyssä, mutta otettiin kapistus kokeilun vuoksi.

Aamulla mies totesi homman olleen susi, kun ei ollut kuulunut mitään. Mutta kaapinoven avatessani kaksi pientä nappisilmää tapitti minua pelokkaina ansan perältä, kauhusta tutisten. Juustonpala oli tiessään ja ansa toiminut !

Jules säntäsi huoneestaan innoissaan katsomaan mitä alakerrassa tapahtui ja halusi nähdä pikkuruisen hiiren. Selitimme miksi se ei voinut jäädä meille vaikka olikin hirmu söpö, ja urhoollinen mies lähti töihin hiirihäkki kainalossaan.

Töihin saapuessani känny piippasi ja viesti kertoi hiiren päässeen onnellisesti miehen työmatkan varrella sijaitsevaan puistoon, monen kilometrin päässä. Ei kuulemma ensiksi halunnut pois häkistä ollenkaan…

Loppu hyvin, kaikki hymyilee !  =D

La semaine dernière, notre placard sous l’évier fut témoin de choses bizarres. D’abord un paquet de farine un peu abîmé que je mettais sur le compte d’un accident de transport lors des courses. Puis carrément un trou dans ce même paquet – qui termina aussitôt à la poubelle.

Le lendemain, ce fut le tour du produit lave-vaisselle ce qui laissa soupçonner un squatteur au bord de la déprime ? Heureusement, le produit était fort bien emballé et inaccessible, mais le chef de bande des Pligaa exigea des mesures et nous nous dirigeâmes le WE dernier dans un magasin de bricolage pour définir une stratégie d’attaque.

Farouchement opposée au mort-aux-rats (tant à cause des garçons qu’à l’idée d’une pauvre bête agonisante…), j’étais ravie de découvrir une méthode douce sous la forme d’une cage qui faisait piège. On se serait cru dans Tom et Jerry ou Beep Beep le Coyote !

Le lendemain nous ne pensions pas avoir réussi, donc quelle ne fut pas ma surprise de me trouver nez à nez avec une petite souris aux yeux noirs qui me fixait, du fond de sa cage – et plus une miette de fromage en vue.

Jules se précipita pour admirer notre animal domestique très temporaire, et fut très triste d’entendre qu’elle devait partir au travail avec papa. Nous faisions des grands signes au revoir, et bientôt un texto annonça la libération du rongeur dans un parc parisien.

Tout est bien qui souris bien !