Maurelita.com 2.0

Et avant qu’un blogueur francophone frustré ne fasse des commentaires, je tiens à préciser que la traduction finira toujours par arriver, même si ça prend du temps ! La voici, enfin :

Les polars m’ont attirée depuis ma plus tendre enfance ; enfin, si l’on ne compte pas le Club des Cinq, j’ai débuté par quelques Perry Mason et Ellery Queen trouvés dans la bibliothèque familiale qui couvrait tout un mur à la maison.

Ayant rapidement épuisé les ressources du genre chez moi, je dus rapidement me rabattre sur la bibliothèque de la ville – un concept bien plus développé en Finlande qu’en France, la fréquentation de la bibliothèque étant synonyme de  dans les contrées septentrionales fréquente ces lieux et toute personne se considérant cultivée s’y rend très régulièrement.

Je fus donc adepte d’Agatha Christie et de tous les autres classiques du genre, en passant par Dashiell Hammett et Ellery Queen – pour terminer avec les polars de Claude Izner, qui se déroulent dans le Paris de fin 19e siècle – expo universelle et la Tour Eiffel, la Commune de Paris. Une excellente occasion de rafraîchir mes connaissances (légères) en histoire de Paris !

Olen kateellisena pälyillyt Ilkka Remeksen nettisivuja jo muutaman vuoden ajan.

Pienestä pitäen olen ahminut dekkareita – jollei nyt aivan Viisikoita lasketa, voidaan sanoa ekan genren edustajan olleen Perry Mason -pokkari Tyttö pelikasinolla, joka hyppäsi syliini olohuoneen koko seinän kattaneesta kiehtovasta kirjahyllystä. Olinkin jo kahlannut läpi kaksi sarjaa tietosanakirjoja, Peppi Pitkätossut ja muut pikkulukutoukkaa kiinnostavat opukset, ja oli korkea aika vaihtaa rekisteriä.

Asianajaja sihteereineen ja yksityisetsivineen nokkelan juonen ohella imaisivat minut dekkareitten maailmaan, ja kolusin kirjahyllystä kaikki Salama-sarjan teokset läpi alle ennätysajan. Sitten oli siirryttävä kirjastoon. En muista joko tällöin olin konseptin suurkuluttaja, mutta jossain vaiheessa vanhempani päättivät että minulla oli lupa lainata kerralla vain 20 kirjaa. Boikotoin huutavaa vääryyttä istumalla kirjastossa kerran pari tuntia ja olin pikalukevinani Neiti Etsivä -kirjan siltä istumalta, todistaakseni että tuo määrä ei riitä minulle edes viikoksi.

Kirjaston dekkarihyllystä lähtivät ensiksi mukaani tietenkin Agatha Christie tuotantoineen, sitten Raymond Chandler, ja pikkuhiljaa hivuttauduin Dashiell Hammett, Nero Wolfe, Ellery Queen ym klassikoihin. Kaiken kulturellin kaunokirjallisuuden ohella juuri dekkarit ovat se "tyylilaji", joka minulle istuu luontevimmin ja jonka pariin aina palaan samalla nautinnolla.

EDIT : tästä unohtui idolini Arsène Lupin, jota seurasin telkasta Suomessa skidinä, ja kirjat ahmin ranskankielisinä tänne saavuttuani !

Kotimaisia en juuri lukenut ennen kuin jo ulkomailla asuvana törmäsin Staffan Bruunin sankariin Burt Kobbat, ja esikoisteoksesta lähtien omassa hyllyssäni komeilevat nyt kaikki muutkin tyypin toilailut. Poliittinen fiktio dekkarijuonella oli parasta mitä keksin, ja harmittelin vain ettei kirjailija ollut tuotteliaampaa lajia.

Sitten tulivat muutkin : Reijo Mäki, Leena Lehtolainen, naapureitten Liza Marklund ja Henning Mankell… ja toi Ilkka Remes. Nyt niitä alkaa olemaan niin paljon ettei kerkiä lukemaankaan !

Luin jostain Remeksen sekoittavan kirjoissaan oikeasti tuntemiaan paikkoja kartoista ja internetistä löytyneisiin. Tämän jälkeen aina lukiessani Remestä, mietin oliko kuvaus matkaesitteistä vai kirjailijan muistista tempaistu, ja myönnän esimerkiksi Lausannen tapahtumien menneen minuun täydestä. Entisen asukkaan kriittisellä silmällä en hiffannut ensimmäistäkään virhenuottia, ja oli pakko myöntää kirjoittajan olevan taitava.

Hymyilytti kovasti kun kirjoissa mainittiin musiikin saralla vain pari harvaa nimiä, varman päälle : Janis Joplin ei varmaan koskaan menetä karmaansa, ja Alanis Morrissette oli nykyartisteista melko turvallinen valinta, ja luultavasti ei koskaan ainakaan muutu naurettavaksi menneisyyden kummajaiseksi.

Mutta se joka upposi minuun parhaiten oli universumin kuvaaminen ulkopuolelta, kaukaa ylhäältä, luultavimmin jossain kirjan alussa – itselläni oli ollut aivan sama ajatus ! Olin kehitellyt erääseen lukuisista romaaneistani (harmi vaan vielä sekä kustantamattomia että myös kirjoittamattomia…) ulkoavaruudesta kaupunkia ja maailmamme menoa ihmetelleen tarkkailijan huomioita : ympäriinsä liikkuu metallilaatikoita joitten kulmissa eriväriset valot, ne pysähtyvät värivalotolppien komennosta ja suorittavat eriskummalisen baletin pelilaudalla…

Tässä oli varmaankin suora vaikute Frank Capran eräästä filmistä, missä suojelusenkeli kuulee sankarin voihkivan lumisateessa sillalla "kunpa en olisi ikinä syntynytkään", tunnetuin seurauksin…

Mutta palataaksemme asiaan, ranskalaisista dekkarihelmistä haluaisin mainita Claude Izner -peitenimen, jolla kaksi sisarusta kirjoittavat hykerryttävää tekstiä 1800-luvun lopun Pariisista : kirjakauppias Victor Legris selvittää poliisin harmiksi toinen toistaan oudompia juttuja. Ja aivan toisessa tyylissä Marseilles’ssa asunut Jean-Claude Izzo jolta ehti onneksi valmistua upea marseillelais-trilogia. Ranskaa taitaville suosittelen ehdottomasti ; mutta epäilen onko näitä käännetty lainkaan suomeksi.

Loppukaneettina olkoon viimeinen Remeksen kirjojen herättämä kysymys hankaluudesta arvioida lukijan ajatuksenjuoksu kirjoittaessa. Sormella osoittamisesta liian epämääräisiin vihjailuihin ei ole kovin pitkää matkaa, ja on varsinaista nuorallatanssimista annostaa tämä oikein. Harjoittelen vielä muutaman tovin, ja minun remestäkinparempianettisivujani odotellessa voi vaikka lukea tätä blogia…

Nimim. Jännärit kunniaan