Maurelita.com 2.0

Purkukanavalla tänään Pariisin varjopuolten tilitystä. Blogitus on melkein yhtä tehokasta terapiaa kuin shoppailu – ja huomattavasti halvempaa !!!

Duunista ulos loikkiessani tarkoitus oli käydä Postin luukulla hakemassa säästötililtä käteistä (pankkitilin ollessa jo hieman kalenterista etuajassa pakkasen puolella, "no onkos tullut talvi"…), ja vaikka huomasinkin oudon hyypiön käppäilemässä jonon liepeillä, päätin ottaa riskin.

Tuoreet punat huulilla ja baskeri vinosti päässä keikkuen (maassa maan tavalla, pardi !) jouduin tietysti juuri minä pummin silmätikuksi. Sieltä tuli ensin tavanomaista "heitäs pari euroa", ja sitten siirryttiin heti rekisteriin "ai valkonen ämmä ei vastaa", "niit on kuule kauniimpiaki naisia ku sinä" ja muuta mieltäylentävää.

Sähähdin vain että eipä tunneta sinutellaaksemme ja otin hatkat kun tilanne tuntui riistäytyvän käsistä. Perään tuli vielä rasistia ja muita kohteliaisuuksia. Tuloksena sommittelin puolet metromatkasta nokkelia vastauksia (olisi pitänyt palata rikospaikalle ja latoa ne sille päin pläsiä…) ja jälkiviisaana niitä riittikin joka lähtöön : enpä oo Miss Ranska kandi ; jos teillä on komplekseja ihonvärin / rodun / uskonnon / hyvien tapojen puutteen vuoksi, niin eipä voisi vähempää kiinnostaa, jne.

Kokemuksesta tiedän että on kuitenkin parasta pyörittää virtuaalia kieltä kymmenen kertaa suussa ja kaikota – moiset häiriköt vaan saavat vettä myllyynsä kun vastaa, eikä mikään järkipuhe mene perille, sarkastisista nokkeluuksista puhumattakaan. "Laisse tomber la neige", eli anna lumen pudota kuten ranskis sanoisi.

   *   *   *

En sortant du bureau, j’escomptais tirer des sous à La Poste (mon compte en banque étant déjà bien entamé par rapport à la saison), et malgré la présence d’un personnage louche qui tournoyait autour de la file d’attente, je me risquai de joindra la queue.

Avec une apparence un chouïa soigné et un béret sur la tête (que voulez-vous, le pays s’y apprête – et il fait froid), je fus une cible idéale pour l’accostage du SDF. Après un "dépanne-moi de deux trois euros" (l’inflation grimpe en flèche !), il est passé aux "ah une blanche qui ne répond pas", "y’en a d’plus belles qu’toi tu sais" et d’autres joyeusetés.

Je pris la poudre d’escampette en marmonnant qu’on n’avait pas gardé les moutons ensemble, suivie de "raciste" et d’autres compliments. Je passai la moitié du trajet de métro à inventer des réponses qui lui aurait cloué le bec – tout en sachant que cela n’aurait pas été le cas, et que j’aurais seulement jeté de l’huile sur le feu.

Le blog est une thérapie presque aussi efficace que le shopping – et bien meilleur marché ! La preuve : rien que d’avoir retranscrit tout ceci au dos d’un reçu CB à la va-vite dans le métro, je me sentais déjà bien mieux !