Scintiller avec sisu

Säkenöivä sisu – suomenkielinen kirjoitus alempana

L’IA vient jouer les trouble-fête jusque sur mon blog : ma facette pro se glisse malicieusement dans mon jardin secret digital, jusqu’ici soigneusement préservé de mes aventures SharePoint et autres aventures diurnes.

J’avoue que depuis plus de deux ans je respire l’IA un peu comme les Finlandais boivent du café – toute la journée et en quantités astronomiques. Je transmets autour de moi cette étincelle qui permet de quitter le pas pressé du Lapin Blanc, l’œil rivé sur sa montre, pour basculer en mode Fifi Brindacier aux pouvoirs espiègles qui ne demandent qu’à être canalisés.

Poudre d’idées

Pour mon blog, je me sers de l’IA uniquement comme prisme pour amplifier mon style, ouvrir des pistes, provoquer des idées — puis je reprends tout à la main, en ne gardant que les idées de base que je lui avais soufflées.

Sortilège de clarté

Dans mon autre vie (celle avec des réunions), l’IA permet de gagner des heures au carré dans les recherches, de manipuler des chiffres alors qu’on est une quiche en Excel, et d’analyser des sujets alambiqués. Elle enlève du bruit, pas du sens. L’enjeu n’est pas de faire plus avec moins de monde, mais de faire mieux sans épuiser tout le monde.

Secrets dans la théière

Aussi, quelques choix s’imposent : ne jamais confier ses secrets à la première IA gratuite, malgré la tentation des selfies augmentés. Les infos biométriques, c’est du sérieux : le visage, c’est un sésame ambulant qui ouvre des portes, même un iPhone (sauf les matins de passage à l’heure d’été). Comme disait le lapin de la RATP : attention, ça pince. (Pâques approche : lapins de tout genre en roue libre.)

Les cartes sont truquées

Et puis il y a une dimension plus dissimulée, la question de la souveraineté européenne en matière d’IA. Si on a le malheur de fâcher une instance susceptible, on peut se retrouver, du jour au lendemain, devant une porte qui ne s’ouvre plus : rideau sur la constellation d’applis US. Et là, on découvre à quel point on en dépendait.

Cible boréale

En réalité, l’IA n’est ni le grand méchant de l’histoire, ni la baguette magique qu’on nous fait miroiter. C’est un catalyseur : de nos habitudes, de nos choix, et de nos clics sans fin. Derrière chaque requête, il y a une petite fée électricité qui pédale — alors autant choisir la sobriété : moins de bruit, plus d’intention. Bien formuler sa requête, c’est aussi moins de tours de manivelle côté serveurs.

L’IA ne pense pas pour nous. Elle nous oblige à mieux penser — et à choisir ce qu’on alimente. Et pour tenir dans la durée, on aura besoin d’une bonne dose de sisu*, pour scintiller, sans s’épuiser.

* Le sisu, c’est la persévérance lucide des Finlandais, l’obstination d’avancer avec intégrité.

Säkenöivä sisu

Kaikki tahtoo säkenöivää tekoälyä… joka tulee kuokkimaan jopa blogiini. Työminäni hiipii salavihkaa pikavierailulle salaiseen digi-puutarhaani, joka on tähän asti onnistunut pysymään visusti erossa auringonvaloa kestävistä seikkailuistani.

Jo yli kaksi vuotta olen hengittänyt tekoälyä vähän samaan tapaan kuin suomalaiset juovat kahvia — koko päivän ja astronomisia määriä. Sirottelen ympärilleni sitä kipinää, joka auttaa loikkaamaan pois kiireisen Valkoisen kanin syndroomasta, ja siirtymään Peppi Pitkätossu -moodiin: omintakeinen maailmankatsomus yllättävällä voimalla siivitettynä.

Taikapölyä

Blogissani käytän tekoälyä vain prismana: se vahvistaa tyyliäni, avaa polkuja ja provosoi ideoita — ja lopulta kirjoitan kaiken uudestaan omalla tatsillani, säilyttäen vain ne peruskivet, jotka sille itse kuiskutin. Kuin vanha kunnon stereoitten viritinvahvistin, joka kiteyttää viestin.

Selkiyttämisloitsu

Toisessa elämässäni (siinä, jossa on palavereja) tekoäly säästää tuntikaupalla aikaa tiedonhaussa, auttaa taulukkolaskennassa vaikka olisin kuinka pihalla, ja purkaa auki koukeroisia aiheita. Se hiljentää taustamelua, ei merkitystä. Tarkoituksena ei ole tehdä enemmän vähemmällä väellä, vaan tehdä paremmin uuvuttamatta kaikkia.

Salaisuudet teepannussa

Muutama pakollinen kuvio on muistettava: ei kannata kaataa salaisuuksiaan mihin tahansa ilmaiseen tekoälyyn, vaikka parannellut selfiet kuinka houkuttelisivat. Biometriset tiedot ovat kallisarvoisia: kasvot ovat kuin ovia avaava loitsu — joka puree jopa iPhoneen (paitsi kesäaikaan siirtymisen jälkeisenä aamuna). Ja se vanha Pariisin metron varoitus jossa jänö muistutti: ”varo vaan, ovi voi näpäyttää sormille”. (Pääsiäinen näyttää lähestyvän, blogissa vilisevien pupujen lukumäärästä päätellen.)

Kortit on merkitty

Ja sitten se piilevä, poliittisempi ulottuvuus: eurooppalainen tekoälysuvereniteetti. Jos onnistut suututtamaan jonkin herkkänahkaisen tahon, voit huomata eräänä kauniina aamuna törmääväsi jykevästi suljettuun oveen — jenkkisovellusten maailman ulkopuolella. Silloin tajuaa, kuinka riippuvainen niistä oikeasti oli.

Revontulet kiikarissa

Todellisuudessa tekoäly ei ole tarinan pahis — eikä myöskään mikään säkenöivä taikasauva. Se on katalyytti: tavoillemme, valinnoillemme ja loppumattomalle klikkailulle. Jokaisen komennon takana polkee pieni sähkökeiju, joten valitaan mieluummin kohtuullisuus: vähemmän kohinaa, enemmän tarkoitusta. Hyvin muotoiltu kehote säästää myös kampikierroksia palvelinpuolella.

Tekoäly ei ajattele puolestamme. Se usuttaa meidät ajattelemaan paremmin — ja valitsemaan, mitä ruokimme.

Tähän reissuun tarvitaan aimo annos säkenöivää voimaa ja sisua, koska matka on vasta alussa.